Synnyit vuosi sitten. Silloin minusta tuli äiti. Yhtäkkiä kaikki oli merkityksellistä ja pienen itkun arvoista. Ensilumi ei ollut koskaan näyttänyt niin kauniille, kuin sairaalan ikkunasta sitä katsellessani. Katselin sinua lapseni, ja toivoin että annat minun rauhassa opetella vanhemmuutta – sillä en tiennyt siitä mitään.
Valvomisen ja uuden arjen keskellä unohdin elämän ainutkertaisuuden. Minulla oli kovempi kiire, kuin sinulla. Halusin nähdä, mitä opit seuraavaksi ja millaiseksi kasvat. Unohdin nauttia hetkestä. Kun olit pienempi, toivoin että kasvaisit. Olisit taapero, jonka sormet ovat tahmeat ja mieli utelias. Joka nukkuisi yöt. Olisit lapsi, joka tutkii ja seikkailee, näkee kaikkialla mahdollisuuksia.
Nyt yksi vaihe on loppunut, ja yksi ovi on sulkeutunut. Nyt kun kasvoit, et ole enää vauva, jolle riittää maailmaksi syli ja hoiva. Et ole enää uninen käärö, joka huokaa onnesta. Olet rämäpää. Vanhempien ylpeys, viherkasvien kauhu. Iltakylvyssä seilaat seitsemällä merellä, kylpyankat seuraavat sinua taisteluihin. Unissasi lennät lintujen lailla, mikään ei ole silloin mahdotonta. Kotona juokset ja kurottelet, purat tavaroita ja piilottelet. Löytyi vessasta marakassi, ja kuiva- ainekaapista lapsi. Kaikkia kauhoja en ole vielä löytänyt. Ehdit taas jäämään jumiin sohvan alle, ehdit repiä kirjat taas hyllystä maan tasalle. Huokaan. Miksen arvostanut jokaista hetkeä, miksi minulla oli kiire? Miksi kiirehdin oville, jotka eivät olleet vielä avoinna? Voin valita että tässä hetkessä teen toisin. Juuri nyt minulla ei ole kiire minnekään.