Ennen kuin minusta tuli äiti; luulin että tullakseen äidiksi, piti mennä johonkin putkeen, josta tuli ulos vain samanlaisia äitejä. Tapahtuiko se synnytyslaitoksella, vai jo ennen sitä? Ehkä ne syntyi sellaisiksi, pitämään arjen langat tiukasti käsissään ja nauttimaan rutiineista. Ne tykkää istua hiekkalaatikon reunalla iltaisin, ne tietää kaiken windfleecestä ja softshellistä. Kun kysyt niiltä kuulumisia, ne kertoo vain niiden lasten asioista. Niillä on samanlaiset tuulipuvut niiden miesten kanssa, totta kai. Niille oma aika on perheen aikaa, niiden mielestä muu on itsekkyyttä. Ei ihme että sanotaan että itsensä kadottaa äitiyteen, ruuhkavuosiin ja pyykkikasoihin. Kukaan ei koskaan sano että löysin itseni tullessani äidiksi.
Minä vihaan tuulipukuja, pyykkikasoja ja aamupuuroa. Hyvä jos löydän edes saman parin sukat aamuisin. Ja silti minäkin olen äiti. Tein äitiydestä omannäköiseni. Siinä valvon uhallanikin liian myöhään iltaisin, ja kadun sitä joka aamu. Käytän syksyllä Vansseja, vaikka niissä kastuvat sukat. Opetan lapselleni asioita, joita minä pidän elämässä tärkeinä. En ole kovin säntillinen. Lupaan etten leivo mokkapaloja myyjäisiin tai itke, kun lapseni esittää kiveä koulun kevätjuhlassa.
Olen kuitenkin aina lastani varten. Pidän pienestä kädestä kiinni niin pitkään, kuin lapseni sitä toivoo. Niin pitkään kuin elän, tuen lastani ja olen häntä varten. Mutta olen myös minä. Parasta mitä voin lapselleni antaa, on äiti, joka ei koskaan mennyt mihinkään putkeen. Vanhemmuudesta ei tullut minulle kilpailua, tai kiiltokuvaa jota esittää. Siitä tuli rönsyilevä matka, jossa saan katsoa, millaiseksi kasvaa ihan uusi ihminen. Katsoa hänen peräänsä, kunnes selkä loittonee. Ja silloin toivon tehneeni kaikkeni, jotta hän pärjää elämässään.